Vapaasta tahdosta

Istun kahvilassa ja silmäilen kesäistä naistenlehteä.

“Kaikilla suhteilla on parasta ennen-päivä,” julistaa yksi otsikko. Jutussa romantikoksi tunnustautuva kirjoittaja myöntää avoimesti seikkailleensa suhteesta toiseen ihastumisen ja hyvän fiiliksen perässä. Kirjoittaja elää hetkessä ja kehottaa toisiakin niin tekemään. Nyt on kuulemma helpompaa, kun nykyisen kumppanin kanssa ei edes suunnitella yhteistä tulevaisuutta.

Aivan kuin jokin vastustamaton, hallitsematon luonnonvoima saattaisi hetkenä minä hyvänsä tempaista tämän naistenlehteen kirjoittavan miehen kumppaninsa viereltä. Ero on jotain mikä vain tapahtuu, eikä sille voi yhtään mitään.

Selasin kerran antikvariaatissa kirjaa, johon oli koottu sodassa kaatuneiden viimeisiä kirjeitä omaisilleen. Noin alistunutta fatalismia ei edes niistä pysty löytämään.

Samanlainen käsitys ihmisistä lastuina kohtalon laineilla toistuu muuten jokapäiväisessä puheessa: kuinka usein olette kuulleet jonkun selittävän “meille tuli ero?”

Ero vain tuli. Ilman minkäänlaista myötävaikutusta ihmisten itsensä taholta. Ja jos erot vain tulevat kuin vuodenajat, implikaatio on, ettei ihmisellä itsellään ole vapaata tahtoa eikä mahdollisuutta vaikuttaa asioihin.

Ihmisten taipumukselle korostaa kohtalon ja vähätellä vapaan tahdon merkitystä on kolme pääasiallista syytä. Ensinnäkin, passiivisella objektilla ei voi olla vastuuta mistään. Jos ero vain tuli, se ei ollut kenenkään syytä. Se vain tuli. Lehtiä seuraavat huomannevat, ettei ilmiö ole mitenkään rajoittunut ihmissuhteisiin: aseet laukeavat, autot ajautuvat tieltä, pahoinpitelyt tapahtuvat, lahjuksia on otettu vastaan, pyytämättä ja yllättäen.

Niinpä entisaikoina ihmiset soimasivat kohtalon kurjia oikkuja. Tänä modernina aikana olemme onneksi päässeet tästä hirvittävästä taikauskosta ja tiedämme, että ikävät asiat johtuvat kasvatuksesta, kotioloista, biologiasta, yhteiskunnasta, huonosta seurasta, päihteistä, jäisestä tiestä, mainonnasta, syrjinnästä…

Toiseksi, lukuisat psykologiset tutkimukset osoittavat, että vapaa valinta on kaikkein stressaavin. Jos mahdollista, ihmiset yrittävät välttää todellisia valintoja viimeiseen asti. Todellinen valinta kun on pohjimmiltaan päätös tehdä jotakin silloin kun hintana on jonkin toisen tekemättä jättäminen; kustannukseton valinta on näennäinen valinta.

Kolmanneksi, jos päättäminen voikin olla vaikeaa, toteuttaminen on monesti vielä vaativampaa. Kysymys ei taidakaan olla siitä, että esimerkiksi yllämainittu kirjoittaja olisi - C. K. Chestertonin tokaisua soveltaen - kokeillut ihmissuhteessa pysymistä ja havainnut sitä mahdottomaksi; pikemminkin hän lienee havainnut suhteessa pysymisen ikäväksi ja jättänyt kokeilematta.

Mutta miksi edes yrittää vaikeita ja ikäviä asioita? Saman lehden toisessa jutussa avoimen suhteen harrastaja kertoo, miten kivaa on kun voi napsia rusinat pullasta: yhden ihmisen kanssa harrastetaan seksiä, toisen kanssa tunturivaelluksia. Pääasia tuntuu olevan, ettei vaikeita valintoja tarvitsisi koskaan tehdä. Kuten yleensä, verukkeeksi annetaan erilaisia selityksiä luonnollisuudesta tai väistämättömyydestä. Siitä, että jokin on luonnollista, tai että sitä tapahtuu joka tapauksessa, ei kuitenkaan voida johtaa, että se olisi järkevää, hyvää tai oikein.

En tarkoita tällä moralisoida aikuisten ihmisten vapaita valintoja vastaan, ja, jos totta puhutaan, kivitysasemani olisi joka tapauksessa lasitalon sisällä. Olen kuitenkin huolestunut ilmiön laajemmista vaikutuksista. Käytin tässä esimerkkinä ihmissuhteita, tätä sinkkujen peliä ja leikkiä jossa kuitenkin harvemmin todella vahingoitetaan toista ihmistä. Todellinen ongelma koituu siitä, että aivan vastaavalla asenteella suhtaudutaan nykyisin esimerkiksi lapsiin, talouteen, ruokaan, yhteiskuntaan, väkivaltaan; suoraan sanottuna liki kaikkiin asioihin.

Vapaus, itsensä toteuttaminen, on nykykulttuurissamme hyväksyttävää, normaalia ja tavoiteltavaa. Ihmiset tavoittelevat vapautta, tajuamatta että ailahtelevien mielihalujen pidäkkeetön toteuttaminen ei ole vapautta ensinkään. Se on himojen tyranniaa. Ihminen, joka ei kykene jättämään mielihalujaan toteuttamatta, ei voi mitenkään olla todella vapaa.

Mielihalujaan pidäkkeettä toteuttava ihminen on pelottava, hyvästä syystä. Pidättyväisempi itsensätoteuttaja ei kuitenkaan ole välttämättä yhtään parempi. Johdonmukainen seuraus kun on solipsistinen itsekkyys: jos itsensä toteuttaminen nähdään elämän pääasiana tai edes absoluuttisena oikeutena, toisten ihmisten huomioonottaminen on vähintään jossain määrin tälle alisteista. Yhteiskunta, missä ihmisillä on millä tahansa verukkeella lähtökohtainen oikeus poimia omavalintaiset rusinat pullasta, on sairas yhteiskunta.

Vapaan tahdon välttely on puolestaan vastuun välttelyä. On tietysti ilmiselvää, että esimerkiksi biologialla on paljonkin vaikutusta ihmisten toimintaan. Yhtä ilmiselvää on kuitenkin se, että “en voinut itselleni mitään” on todenmukainen selitys lähinnä silloin, jos ihminen on vakavasti häiriintynyt. Ehkäpä kaikkein ikävintä - mielestäni - on tämän modernin kohtalonuskon demoralisoiva vaikutus. Jos kohtaloni (geenini, kasvatukseni…) määrää, etten vain voi itselleni mitään, miksi edes yrittäisin?

Ehkä kaikki eivät pysty, mutta näppituntumani on, että varsin harvat vaivautuvat edes yrittämään. Ihmiset ovat heikkoja, siitä emme pääse mihinkään, mutta vastuun välttelyn helpottaminen (mieli tekisi sanoa, että tekosyiden antaminen) on silti mielestäni karhunpalvelus - olivat motiivit miten ylevät hyvänsä.